Saattaa olla vähän aikaa haavi auki!

Epäonnistuin... Jälleen kerran.

Ja nainen, joka piteli lasta rintaansa vasten, sanoi:
Puhu meille Lapsista.
Ja hän sanoi:
Teidän lapsenne eivät ole teidän lapsianne.
He ova Elämän kaipuun tyttäriä ja poikia.
He tulevat kauttanne mutta eivät teistä itsestänne.
Ja vaikka he asuvat luonanne, eivät he sittenkään kuulu teille.

Antakaa heille teidän rakkautenne, mutta älkää ajatuksianne.
Sillä heillä on omat ajatuksensa.
Voitte hoivata heidän ruumistaan vaan ette heidän sielujaan.
Sillä heidän sielunsa asuvat huomenkoiton asunnossa, minne te
ette voi mennä, ette edes unelmissanne.
Te voitte yrittää tulla heidän kaltaisikseen, mutta älkää yrittäkö
tehdä heitä itsenne kaltaisiksi.
Sillä elämä ei mene taaksepäin eikä viivy menneessä päivässä.
Te olette jousia, joista lapsenne singotaan elävinä nuolina.
Jousimies näkee matkan pään loppumattomalla polulla ja Hän
taivuttaa teidät voimallaan, jotta hänen nuolensa sinkoaisivat kauas
ja nopeasti.
Taivu Jousimiehen käsissä ilomielin:
Sillä samoin kuin Hän rakastaa nuolia, jotka lentävät, Hän rakastaa
myöskin jousta, joka on järkkymätön.

Kahlil Gibran

...Olette kuin lainassa.. Olette minusta...

Tämän kirjeen kaikki henkilöt, paikat ja tapahtumat ovat todellisuudesta. Jotkut vuorosanat ja ajatukset ovat pakostakin kirjoittajan sepittämiä. Mitään nimiä ei ole muutettu, koska viattomien suojelu kuuluu kaikkivaltiaan Jumalan taivaallisiin ruutiinihommiin. [Vonnegutia mukaillen]



Kävelen lasinsirpaleilla keskellä yötä. Olen murtumassa tuhannesta paikasta. Tämä huone on kylmä, synkkä kuin kivi. Seinät ahdistaa. Ikkunoista tuulee sisään ja tyhjä tuoli kaipaa istujaa. Sinä olit tuuli, joka lävisti sydämeni. Tuuli, joka kulki lävitseni ilmeettömänä, sokeana, vailla tuskaa, vailla menetystä. Ja minä odotin sinua.
Vihellystä tai kiven napsahdusta ikkunaan, mutta ei saapunut kuin pimeys ja yö.
Ainoastaan tuuli vinkui nurkissa ja oksat löivät ikkunaan. Ja minä odotin sinua, levottomana, saamatta unta. Ilmeisesti olin vain kirje laatikossasi, henkilöhahmo iskelmässä. Pirunsaari ja yksinäisyys kotona taas.

Olen väsynyt kantamaan ristiä vuorelta toiselle. Halusin uskoutua Sinulle. Halusin sinua. Halusin, että olisimme jakaneet hetken, jossa on vain kaksi ihmistä ja heidän välinen. Pääsimme lähelle, lähemmäksi toisiamme kuin koskaan aikaisemmin. Vihdoinkin olimme kahden. Saimme mahdollisuuden kuolemattomuuteen. Otin riskin. Halusin pistää itseni alttiiksi, heittäytyä kokonaan seurauksista välittämättä. Fysiikka mursi moraalin. Uskalsin koskettaa, osoittaa haluni, rakkauteni – paljastin salaisen haaveeni, heikkouteni. Suutelin niskaasi, kosketin ihoasi. Ensimmäistä kertaa uskalsin avoimesti ilmaista tunteeni Sinulle. Rikoin tabua – kielletty rakkaus. Sormus sormessa. Luulit, että se oli pilaa, humalaa – käänsit pääsi pois. Pelästyit? Minua? Itseäsi? Estojen nihkeys leijui väliimme. Taika murtui, intohimon enkelit kuolivat ja muuttuivat risteiksi; pettymykseksi. Mitään ei tapahtunut. Nukuimme eri vuoteissa. Vieraina. Yksinäisinä. Tuhlasimme elämää, tuhosimme ainutlaatuisen ensimmäisen tilaisuuden.
Älä ikinä luota kehenkään, ivasi kohtalo. Toivottomuutta. Hiljaisuuteni oli itkua sisäänpäin. Eikä ulkopuolinen maailma voi koskaan vastata olisimmeko kokeneet yhteyden. Saammeko koskaan uutta tilaisuutta? Voimmeko koskaan viettää yötä toisiimme kietoutuneita, vapaaksi riistäytyneinä? Mitä Sinä voisit hävitä?

"Huomenna...huomenna...":huutaa tuuli.
"Tuu mun viereen, tuu mun viereen... " kuiskaa yksinäinen suu,
katsoo valoon, hymyilee ja odottaa. Ja tuuli vastaa,
kietoutuu hiuksiin ja ihokarvoihin, valeltaa läpi yön,
vie vieraisiin satamiin, rannoille, jotka itkevät ikävää.



Miksi kysyt kadunko mitään? Halusitko syyllistää minut? Vastasin, että olen aina maksanut kaikesta. Carpe diem. Kadunko mitään? Kadun kaikkea mitä en ole tehnyt. Elämä on rajallista. Vanhenemme. Mitään ei jää jäljelle! Vain savuavat rauniot.
Muisto…mystinen kuolema.

Pitääkö minun kieltää sinut? Ei.

Sydämessäni on tuskallinen yhdistelmä kaipausta ja toiveita. Ristiriitaiset tunteet heilahtelevat paniikin, katkeroituneen itsesäälin ja pirullisen oveluuden välillä. On vuoroin intohimon ja ihmisyhteisön vanki. Toisinaan käyttäytyy kuin tyhmä lapsi ja oma järjettömyys heijastuu piinaavina tunnonvaivoina ja sielun ahdinkona. Kirottu hyödyttömyyden tunne. Elämä on dramaattista ja traagista. On täynnä pakkomielteitä, itsetuhoista maniaa ja lapsenomaista epätoivoa, jolloin alkukantainen synkkyys on potentiaalinen vaara. Kaikki tämä levottomuus on seksuaalisen laiminlyönnin oireita, pakollisen selibaatin aiheuttamaa ahdistusta. Kaikki on hyvin hämärää; sateen, lumen ja rännän sekoitusta. Toisaalta tämä on normaali mielentilani, unimaailma, todellisen tuskan tuolla puolen, jota värittävät pohdinnat olemassaolosta, kuolemasta, ihmissuhteista, erotiikasta, inhimillisestä vapaudesta ja syyllisyydestä. Yömaailmassa hurjuus ja epäsovinnaisuus, kaaos ja epävarmuus eivät tee eroa tunteiden ja arvostelmien välillä. Epäily on ase tunteiden käsissä. Omatunto on pelko valepuvussa. Joko piilevä rappio on kasvanut turmeltuneisuudeksi?
Toisinaan on taas kauniiden demonien riivaamana täynnä lihallista hekumallisuuttasi; nuo kasvot, silmät, rinnat, hiukset…, ja kuvitelmia aistinautinnoista kanssasi. Miltä tuntuisi koskettaa alastomuuttasi, hukuttautua tuoksuusi, painaa kasvonsa lihaasi, nuolla ja purra sen värisevää pintaa. En tiedä himostasi, olet minulle vain märkiä unia ja masturbaatiota.

Pitääkö minun kieltää sinut? Ei.

Kaikki on muuttunut niin vanhaksi, että se on uutta. On halu vietellä ja tyydyttää sinut. Olla rakastajasi. Helliä Sinut hekumaan. Yhtyä Sinuun lihallisesti ja henkisesti. Sydämessäni on rakkaus ja ruumiissani on seksuaalinen viehtymys sinuun. Olet Kaunis ja Aistillinen. Emme ole muukalaisia toisillemme, sillä meillä on salaisuus, sopimus, joka on sinetöity suudellessa. Älä tuomitse minua. Anna minulle jotain omaa, pieni hymy, ele, kosketus – ees jotain omaa; merkiksi.

Latvis